Opettaja Sirkka Heininen
Reilan koulussa Pyhärannassa alaluokkien opettajana elämäntyönsä tehnyt Sirkka Heininen kuoli tammikuun 9. päivänä 2012, samaan aikaan kun kouluissa palattiin joululomilta taas työn pariin. Hän oli syntynyt Hämeenlinnassa Salli ja Uuno Säilän opettajaperheeseen 10.9.1927. Vanhempien muuttaessa koulusta toiseen Sirkka näki lapsuudessaan useita paikkakuntia. Ylioppilaslakin hän sai Raumalta, jonne oli tullut lyseoon toiselle luokalle. Opettajatutkinto valmistui Turun opettajakorkeakoulusta 1951. Jo sitä ennen hän toimi opettajana Nakkilassa ja perään Eurajoella Hankkilassa, missä hän tapasi tulevan miehensä opettaja Aate Heinisen. Valmistumisen jälkeen tuore pariskunta oli vuoden Rengossa ja siirtyi 1952 Aaten kaipaamaan meriympäristöön Reilaan. Täällä koulu oli kolmiopettajainen, Sirkka opetti alakoulun kahta luokkaa, Aate kolmea ylintä. Johtajaopettajana toimineen Aaten jäätyä vuonna 1983 eläkkeelle Sirkka otti epäröimättä itselleen tämän vastuullisen tehtävän opettajatyönsä neljäksi viimeiseksi vuodeksi.
Reilassa alakoulu toimi erillisessä omassa rakennuksessaan, joka nyttemmin on purettu koulun urheilutilojen tieltä. Luokkahuoneessa oli korkeat moniruutuiset ikkunat, sisäseinällä rinnakkain kaksi vaaleata pönttömuuria. Avokuistin vieressä kasvoi ruotsinpihlaja, vähän etäämmällä vaahtera.
’Olkapäissä ja käsivarsissa kutisi, kuin olisi kylmää ojavettä valunut, kun ajattelin, että menen kouluun ja kohta opettaja käskee sisälle luokkaan. Opettaja avasi oven, sanoi ”Hyvää päivää, lapset” ja käski mennä portaitten eteen jonoon. Ensiluokkalaiset katsoivat mallia toisluokkalaisista. Nousimme peräkkäin ovesta, jätimme lakit tampuurin hyllylle ja menimme luokkaan. Toisluokkalaiset menivät omille paikoilleen ja opettaja asetteli ensiluokkalaiset pulpetteihin.’ Näin kertoo Finlandia-palkittu Antti Hyry Alakoulu-romaanin ensisivuilla ja samaan tapaan on tuntenut moni alakoulun aloittanut Reilassa ja muualla.
Sirkalla oli luontaiset kyvyt olla päivittäisten askareiden ja tuntien äidinlämpöinen ohjaaja. Ilmapiiri oli turvallinen kuin kototuvassa. Päivän päätteeksi kuuli suojaavan lauseen ’tue pientä horjuvaa’. Ensimmäisinä päivinä opeteltiin rivi kerrallaan laulua ja sitä havainnollistavaa leikkiä ’Kas metsämökin ikkuna, sielt tonttu ulos kurkistaa, ja jänö laukkaa laputtaa…’ Hauskalta se tuntui vaikka seuraavissa lauseissa jo melkein ammuttiin.
Ihmeellisiä uusia asioita. Sirkka käytti suussa erilaiselta maistuvaa äskön-sanaa. Ja oli vasenkätinen millä oli omat haasteensa ylempien luokkien oikeakätisten tyttöjen käsityöopetuksessa. Horjuvajalkaisesta laatikkoharmonista hän loihti selkäpiitä värisyttäviä ääniä. Niitä piti vielä välitunnillakin kitalakea vasten hymistellä. Virsien sanat jäivät toistettuna mieleen. Jossakin säkeistössä oli ’mä taimi olen sun tarhassas’. Siitä tuli mieleen kuinka Vermosen Taimi oli tullut meille ja oli Vähänpuolen takana lypsintarhassa. Joulun aikaan lauloimme ’Heinillä härkäin kaukalon’ ja katsoin edessä olevassa pulpetissa istuvia Heinilän kaksostyttöjä. Alkupäivinä saimme väkeväntuoksuista muovailuvahaa, paljaspäisiä askartelutikkuja, värillisiä paperisuikaleita ja –arkkeja. Käsitöissä tuntui hyvältä kun osasi tehdä virkkuukoukulla silmukoita ja myöhemmin kutoa oikeata ja väärää. ’Meillä oli laskentotunti. Illikaisen Riku kokosi vihreäkantiset kotilaskuvihot, pisti opettajan pöydälle ja kumarsi. Otimme siniset tuntilaskuvihot ja laskuopit. Rupesin laskemaan on-laskuja. Kysymysmerkistä pois kahdeksan ynnä kolme on viisi. Kymmenestä pois kahdeksan…’
Uskontotunnilla oli käytössä tauluun kiinnittyviä kuvia värikkäisiin kaapuihin pukeutuneista naisista ja vanhoista miehistä. Sirkka kertoi ensin kuinka maa oli ihan autio, ikkunasta näkyvä meri huuhteli elotonta kallioista maata. Muutaman päivän päästä Jumala oli meidän kotopuutarhassa ja teki sireenipensaan vieressä olevasta savisesta maasta Aatamin. Siinä lähellä oli pahantiedonpuukin. Kain ja Abel tappelivat Riihenvainion kedolla pajan hiilihuoneen edessä ja Nooan arkki kyhättiin vanhan puuhuoneen takana. Tarinat piirtyivät lähtemättömästi alakoululaisen omaan maailmaan. Toisella luokalla luettiin ekaluokkalaisten lomapäivänä keskiviikkona Robinson Crusoen ja Perjantain seikkailuja. Ne tuntuivat jostain syystä vieraammilta, yhtä luotaan työntäviltä kuin myöhemmin raittiuskirjoituskilpailujen vihkojen kertomukset. Tai aapisessa oleva sivu dromedaarista.
Perusopetuksella on suora vaikutus lasten kehitykselle ja oppimistapojen omaksumiselle. Suomalaisella koululaitoksella on ollut hieno perinne kuljettaa kaikki lapset mukanaan ja entistä pidemmälle. Sirkka tuli puheissa ja kuulumisten vaihdossa oppilaidensa tasolle. ’Opettaja katsoi minuakin, ajattelin, ja minusta tuntui mukavalta.’ Lasten keskinäisiin tapoihin kuului, että poikia kiusoiteltiin jostakin tytöstä. Kun tykkäämisen kielsi, leikkasi Sirkka väliin, ’Rakkaudesta se hevonenkin potkii’. Varmaan toisella luokalla jo uskalsin kertoa, kuinka meillä kotona oli Sirkka-niminen tamma.
Sirkka seurasi vuosien aikana kiinnostuneena oppilaittensa aikuiselämää, iloitsi menestyksestä ja kannusti toinen toisista huolehtimiseen. Hänellä oli aina kohdatessa aikaa puhua ja kuunnella. Keskustelua sävyttivät terävät havainnot, muistikuvat ja harkitut mielipiteet. Moni juttu päättyi keventävään kommenttiin ja iloiseen nauruun.
Aaten poismenon jälkeen Sirkka eli kolme ja puoli vuotta leskenä. Omat lapset, suvun opettajaperinnettä jatkava tytär ja poika, ja lapsenlapset poikkesivat usein Pyhärannassa. Heidän pariinsa Sirkka palasi aina kuulumisten vaihtamisen yhteydessä. Hänellä oli muutama hyvin läheinen ystävä, jonka kanssa hän oli melkein päivittäin yhteydessä. Yksi heistä oli Reilan kylässä syntynyt ja elänyt Margit Anttila, joka kaipauksensa keskellä kuvasi Sirkkaa, ’häneen voi kaikissa omissa asioissaan luottaa varauksetta’.
Sirkka Heininen on työllään antanut terveen alun Reilan koulupiirin oppilaille ja alueen kylien väki muistaa häntä lämmöllä ja kiitollisuudella. Kun omalle väelle kerroin suru-uutisen, Mikko vastasi heti tekstiviestillä, ’Sirkka eli hyvän elämän’.
Asko Mäki-Tanila
--
Professori Asko Mäki-Tanilan laatima muistokirjoitus on julkaistu myös lyhyempänä Uudenkaupungin Sanomissa.
